Muistoja Hakasta

Pyysimme Hakan toiminnassa mukana olleilta muistoja seuran historian varrelta. Tässä Jouko Loikkasen muistoja.
19.4.2010

Hakaa aviteltiin alkuun

Säämingin pohjoiskylissä - Varparannalla, Haukiniemessä ja Juvolassa - on vuosikymmenien kuluessa ollut paljon järjestöllistä yhteistoimintaa.  Kylissä oli mm. Säämingin Pohjoinen Maamiesseura. Sen toiminta sisälsi moninaisia maaseudun taloudellisia näkökohtia, mutta myös yleisempää kyläläisten yhteisöllistä toimimista juhlineen ja urheiluineen.

Nuorisoseuratoiminta oli erityisen vireää. Ensiksi oli haukiniemipainotteinen Oksa. Sitten oli varparantapainotteinen Sarastus, jonka vetäminen siirtyi sotien jälkeen Haukiniemeen; Juvolalla oli koko ajan oma nuorisoseuransa ja siellä oli vanhasta riihestä tehty seuratalo, jossa usein ja laajalti kokoonnuttiin moninaisiin tilaisuuksiin: tanssiaisiin, elokuviin, kokouksiin, juhliin, urheiluihin.

Varparannan Nuorisoseura Sarastus oli ponnahtanut kuuluisuuteen 1940-luvun loppupuoliskolla, kun eräänä talvena ja keväänä Haukiniemen kansakoulun seinien sisällä valmisteltiin näytelmä "Olenko minä tullut haaremiin?". Näyttelijöistä muistan Kalle Kaartisen, Aarne Sikasen, Ulla Sundbergin, Paavo Raution, Kyösti Tuunasen, Elina Itkosen, Eero Ahtiaisen, Leena Sauniston ja Heikki Loikkasen, jonka ei tarvinnut sanoa sanaakaan, mutta piti tuoda huoneeseen kaksi kapslaukkua. Näytelmän ensi-ilta oli Loikkalan saraanissa täydelle katsomolle ja sitä käytiin esittämässä ainakin Juvolan Riihellä, Karvilan Kisalassa, Oravin Nuorisoseuratalolla ja Haapalan Maamiesseurantalolla.

Sitten tuli se tuhansien maalaiskylien kohtalo: nuoriso joutui lähtemään kylästä työn ja koulutuksen hakuun. Yhteys kotikylään väheni ja oheni. Sarastuksen puheenjohtajuus oli siirtynyt Varparannan Tiisanmäeltä Eelis Kämäräiseltä Haukiniemen kaupalle Eero Ahtiaiselle ja Eeron lähdettyä isompiin kuvioihin Heikki Loikkaselle, joka oli tullut Haukiniemeen Keski-Saimaan myymälän hoitajaksi.

Heikillä oli kauppiastyön ohessa musiikkiharrastus. Hän oli ostanut itselleen haitarin ja soitteli sitä uutterasti. Vaikka poika ei osannut lukea nuotteja, niin sujui soittaminen aika hyvin. Ja pian tuli hänen peräkamariinsa soittamisesta kiinnostuneita kyläläisiä: Taavetti Vellonen viuluineen, Antti Saunisto kitaroineen ja Kyösti Tuunanen mandoliinoineen. Siinä oli kvartetti koossa ja 1950 alkoi tulla kysyntää lähikylistä. Menoa ja meininkiä oli siinä määrin, että Heikiltä jäi Sarastuksen vetäminen liian vähälle huomiolle. Se, mitä oli syksyllä -49 kirjoitettu toimintasuunnitelmaan ja sen pohjalta laadittuun talousarvioon, ei lähtenytkään toteutumaan. Me soittotaidottomat huomasimme, että iloinen soitto tuo surun nuorisoseuraamme: toiminta hiipuu ja rahat loppuvat.

Osmo, Heikki ja minä, pidimme neuvonpidon. Totesimme, että tämä ei vetele ja totesimme, että Heikki kvartetteineen haluaa jatkaa tanssisoittamista. Siitä päädyimme siihen, että Heikki eroaa nuorisoseuran puheenjohtajan paikalta kesken kesän ja kutsutaan yleinen kokous valitsemaan hänelle seuraaja ja vahvistamaan muutoinkin johtokuntaa. Tuossa kokouksessa Varparannan Nuorisoseura Sarastuksen puheenjohtajaksi valittiin sitten minut ja muiksi johtokunnan jäseniksi tulivat Maija "Maikki" Loikkanen, Pentti Saunisto, Kyösti Tuunanen, Osmo Loikkanen, Martti Taskinen ja Sylvi Piironen; täysin varma en ole tuosta luettelosta.

Vasta myöhemmin opin tietämään, että nuorisoseuroissa ei ollutkaan "puheenjohtajaa", vaan "esimies". Se olisi ollut uljas titteli 18-vuotiaalle poikaselle, mutta se jäi siis hyödyntämättä.

Me läksimme toimimaan. Heinharjunniemessä järjestettiin rantakalailtoja, Heinharjun puimalassa tanssittiin, iltamia pidettiin Karvilassa ja Juvolassa ja olihan sitä muutakin touhuamista. Tuo kaikki aiheutti sen, että kesän loputtua todettiin rahaakin olevan tilillä; ei paljon, mutta mukavasti.

Syksyllä 1951 tuli Loikkalaan lähinaapuri Leo Taskinen. Hän kertoi olleensa Lehtiniemen Rauhanlinnassa tilaisuudessa, jonka oli järjestänyt Maaseudun Nuorten Liiton (MNL) Itä-Savon piiri ja jossa oli ollut puhujina Savonlinnasta Esu Niemelä ja Helsingistä Kaarina Virolainen. Leon ehdotus oli, että perustetaan näihin kolmeen kylään yhteinen MNL:n osasto. Keskustelun jälkeen päätettiin kutsua koolle kokous Ilmari Laurion taloon.

Kokous pidettiin tammikuun 9. päivänä 1952. Mukana oli MNL:n Itä-Savon piirin toiminnanjohtaja Jaakko Kokki. Puheenjohtajaksi MNL:n Haukiniemen seudun osastoon valittiin Leo Taskinen, sihteeriksi Jouko Loikkanen ja johtokunnan jäseniksi Juvolasta Yrjö Kokki, Varparannalta Kalle Pesonen sekä Haukiniemestä Leon ja minun lisäkseni Pentti Saunisto, Reino Liukko; ehkä pari muutakin.

Vuosi 1952 - olympiavuosi - oli muutosten vuosi myös Haukiniemen ympäristössä. Minä kirjoitin keväällä ylioppilaaksi ja syksyllä pääsin kansakoulun opettajan virkaan Ahvensalmelle. Seuraavana vuonna -53 olin ensiksi kesäkuukaudet Maalaisliiton, MNL:n ja Maalaisliiton Naisten Itä-Savon piirin toiminnanjohtajana  ja sitten syksyllä -53 läksin Helsingin Yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan hallinto-opin kandidaatiksi. Eikä siinä kaikki: samana syksynä tulin myös Akateemisten Maaseudun Nuorten (AMN) puheenjohtajaksi. AMN oli 1937 perustettu nimellä Maalaisliittolaiset Ylioppilaat ja sen ensimmäisenä sihteerinä oli ollut Johannes Virolainen. - Mutta palataanpa Haukiniemeen ja vuoden vaihteeseen 1952/53.

Urheilu oli läpi vuosikymmenten ollut kylässä harrastettua yhdessäoloa. Monissa lajeissa kilpailtiin; miltei jokaisen tilan mailta löytyi sopiva urheilupaikka ja lajeja oli kullekin vuodenajalle. Tuolloin oli kuitenkin työntymässä lajien kärkeen jalkapallo. Sitä oli vuosikymmenet harrastettu milloin minkin seuran nimissä eikä aina välttämättä tarvittu mitään seuraakaan; pelattiin jalkapalloa haukiniemeläisinä ja siinä oli mukana poikia kaikista kylistä, läheltä ja kaukaa. Muistan haukiniemeläisten riveissä olleen naapureiden takaakin: Oravista, Ahvensalmelta, Savonlinnasta, jopa Helsingistä. Mutta 1952, olympiavuonna, syttyi Loikkalan aitan yläkerran huoneessa ajatus, että kylään on perustettava jalkapalloseura. Siitä keskusteltiin monasti ja monissa taloissa ja pihoissa. Syksyllä alkoi hahmottua, mitä nyt on  tehtävä?

Enemmän kuin muut oli liikkeellä kaksi miestä: Osmo Loikkanen ja Martti Taskinen. Heidän ympärilleen muodostui ryhmä miehiä ja poikia, jotka veivät onnelliseen päätökseen ahkerasti puhutun asian: perustettiin Haukiniemen Haka, joka kolmen  vuoden kuluttua täyttää 60 vuotta ja joka on toiminut koko ajan. Toiminta on tietysti vaihdellut, mutta aina on kuitenkin urheiltu. Ensimmäisenä puheenjohtajana oli Martti ja sihteerinä Osmo.

Miksi tätä nyt sitten kirjoitan? Onko minulla esitettävänä jokin uusia asia? On.

1952 oli kylille perustettu MNL:n osasto ja 1953 tuli Haukiniemen Haka. Minä olin edellisessä sihteeri ja jälkimmäisessä jalkapalloileva jäsen. Mutta minä olin edelleen myös Varparannan Nuorisoseura Sarastuksen esimies. Minä näin, että kylissä ei ole yksinkertaisesti edellytyksiä nuorisoseuran pyörittämiseen ja niin tein Sarastuksessa esityksen, että ostetaan seuralle kertyneillä rahoilla keltaiset jalkapallopaidat lahjaksi Hakalle; paitoihin varat riittivät, housut ja kengät pojat joutuivat  hankkimaan itse. Ehdotukseni hyväksyttiin Sarastuksessa ja monet vuodet joukkue pelasi keltaisessa pelipaidassa, rinnassa oli iso H-kirjain, jota reunusti sanat: Haukiniemen Haka. - Aina kun näen Haukiniemen Hakan pelaavan, muistan nuo tapahtumat olympiavuodeltamme.

Lopuksi en malta olla mainitsematta, että Haukiniemen Haka johdatti minut vuosiksi 1972-74 Kuopion Palloseura KuPSin johtokuntaan, 1975 - 1983 Suomen Palloliiton puheenjohtajaksi ja sitten viimeiseen "urheilulliseen" paikkaan Suomen Olympiakomitean hallitukseen 1976 - 1983.

Jouko Loikkanen